Sivut

maanantai 18. syyskuuta 2017

perjantai 15. syyskuuta 2017

Sydämen särkevä päätös




En tiedä mistä aloittaa. Olen vältellyt tätä postausta pienen ikuisuuden. Blogin parissa olen ollut aika hiljaa koko asiasta. Mielessä se on kuitenkin pyörinyt jo melkein vuoden. Koko kesän ajan päivittäin. Marraskuussa kirjoitin teille pohdiskelupostauksen Loben tulevaisuudesta.


Nyt se on kuitenkin päätetty. Elämäni vaikein, raskain ja musertavin päätös. Päästän parhaan ystäväni vihreille laitumille.

Turhauttavaa ja rankkaa on selittää kerta toisensa jälkeen kyselijöille, miksi. Miksi lopetan hevosen, joka päällisin puolin näyttää ihan terveeltä? Miten sydämeni kestää tehdä sen? Voin kertoa, ettei mitenkään. Itkusta ei ole tullut loppua viimeisten parin viikon aikana. En tiedä kuinka monta kuukautta tulen itkemään Loben lähdön jälkeen. Miten siitä edes selviää?


Tärkeimmät syyt lopetukselle? Loben jalkavaivat. Se ei ole enää nuori tamma eikä se ole terve. Kun Loben ostin, en edes tiennyt tuleeko se kestämään edes käyntiä. Siinäkin mielessä olen ollut siunattu näillä vuosilla, joita meille on annettu. Mikä Lobella sitten on? Nivelrikot (kehärenkaat) etujaloissa ja kinnerpatit takajaloissa.

Nivelrikkoja ei voi parantaa. Niiden etenemistä voi hidastaa ja hevosen kipuja helpottaa, mutta kysymys herää, mikä on tarpeeksi. Pahenevat nivelrikot ja Loben kaltainen liikkumaan luotu, vauhtia rakastava ravisukuinen hevonen eivät ole hyvä kombo. Vuoden 2014 klinikkatuomion jälkeen ei olla harrastettu normaalisti. Aina on pitänyt varoa ja miettiä. Syksyn 2016 jälkeen ollaan himmailtu entisestään. Viimeinen kesä mentii extrakevyesti, käyntilenkeillä ja uittamisilla.

Kevään eläinlääkärikäynnin jälkeen päätin olla hoitamatta Loben niveliä enempää. Silloin ajattelin katsoa tilannetta myöhemmin, mutta enköhän jo alitajunnassani tiennyt että kohta se on menoa. Eläinlääkäri ei komentanut meitä käyntikuurille, sen päätöksen tein itse. Ehkä halusin säästellä Lobea, että saataisiin vielä viimeinen yhteinen kesä.


Kesän aikana olen enemmän ja enemmän huomannut miten tuo hevonen rakastaa liikkua. Sydäntäni särki jo pelkkä ainainen himmailu, toppuuttelu että mennään nyt vain käyntiä. Kävin tallilla joskus vain muutamia kertoja viikossa. Huomasin, kuinka ajatusmaailmani muuttui. Ennen olin paniikissa, jos tamma sai kaksi vapaata peräkkäin. Nyt olin vain hyvilläni, jos sain kammettua itseni kahtena päivänä viikossa tallille.

Lobe piti koko kesän vähän kuin laidunlomaa. Laitumella sillä oli tilaa liikkua ja kavereita, mutta myös ruokaa. Tamma lihoi silmissä, kun liikunta ei ollut vastapainona. Ylipaino siis on nivelille pahinta mahdollista. Vuosiin meillä ei ole ollut ongelmia painon kanssa, joten kyllä se pahalta tuntui.



Itsekkäät syyt lopetukselle? Motivaationi on täysin nollissa. Lobe ei enää ollut viimeisen vuoden aikana sellainen hyvänmielen harrastekaveri. Se on oikeasti vaikea hevonen sille päälle sattuessa. Harrastus ei ollut enää kivaa.

Lisäksi olen toivottavasti pian muuttamassa pois vanhempieni nurkista, aloittamassa sitä omaa elämää. Rahankaan kannalta ei olisi järkevää pitää hevosta, jolla ei periaatteessa tee mitään. Eikä se olisi etenkään Loben tapauksessa oikein.

Miksei ylläpitoa? Tulisihan Lobesta ihan kiva maastopuksu? Maastopuksu se on ollut viimeiset pari vuotta. Lobelle mielekäs maastoilu on kovaa ravaamista ja kovaa laukkaamista. Ylläpidon tyrmäsin jo alkukuopissaan. Miksi antaa rikkinäinen hevonen toisen vastuulle? Lobe stressaa muuttamista lastausongelmasta puhumattakaan, ja se on niin yhden ihmisen hevonen. Lopetus tulisi ajankohtaiseksi ennemmin tai myöhemmin, eivät nämä eläimet valitettavasti ikuisia ole. Miksi tuupata vastuu jollekin toiselle? Vaikein ja tärkein tehtävä kun on langetettu hevosen omistajan harteille.



Miksi nyt? Miksei katsota vaikka talven yli? Olen miettinyt asiaa jo vuoden. Kesä elettiin sillä fiiliksellä, että tämä on se viimeinen kesä. Alkukesästä ajattelin laidunkauden päättymisen olevan hyvä aika. Ettei Lobe joutuisi tarhaan seisomaan, kun en jaksa päivittäin sitä käydä liikuttamassa. Nyt kun tarhakausi alkoi ykskaks, tuli itselle pieni paniikki. Nytkö on se aika? Talveen (ts. se mukava luminen parikuukautinen, joka yleensä ajoittuu tammi-helmikuulle) on vielä pitkä aika ja pohjat ennen lumia tulisivat olemaan meille hankalia. Lobe vaatisi päivittäistä liikuntaa kinnerpattiensa vuoksi, mutta jäiset koppurapohjat vaan pahentaisivat asiaa.


Käytiin Loben kanssa viikko sitten meidän viimeisellä maastolla. Annoin sen laukata niin lujaa kuin tamma itse halusi. Annoin sen laukata niin pitkään kuin se itse halusi. Ja voi sitä onnen määrää! Viimeistään tuolloin tajusin, että tämä on se, mitä minun kuuluisi pystyä parhaalle ystävälleni tarjoamaan. Enkä pysty. Nelistäessämme mäkiä ylös kyyneleeni lensivät poskiltani tuulen mukaan. Itkin onnesta ja itkin surusta. Pakko se on päästää pois, jotta se pystyy laukkaamaan tuolla pilvien päällä kivuitta. 


Seuraava päivä ei ollutkaan enää niin mukava. Halusin itkeä ihan eri syistä. Koin niin huonoa omatuntoa ja syyllisyyden tuskia. Lobe ontui. Ravissa se oli melkein kolmijalkainen. Oliko tämä Loben tapa sanoa, että olet tekemässä ihan oikean päätöksen? Rakkaani kipeytyi siitä, mitä se rakastaa eniten. Yrittikö se sanoa, että nyt on aika? Siltä minusta ainakin tuntui. Oloni oli kamalin mahdollinen: minä olin tammani vienyt viimeiselle maastolle, minä olin sen antanut laukata ja minun takia se nyt ontuu ja pahasti.



Milloin ja miten? Koko kesä oli periaatteessa kamalaa aikaa. Tietää, että kohta tämä päättyy. Siinä kohtaa vaihtoehdot ovat motivaation huippuun kasvaminen tai täysi romahtaminen. Minulla tapahtui se jälkimmäinen. Tallille meno oli silkkaa ahdistusta. Tuntui täysin turhalta raahautua tallille, liikuttamaan hevosta, jota ei kohta ole. Oloni vain paheni. Vaikka tallille päästyä siellä oli mukavaa, oli lähteminen aina yhtä vaikeaa.

Ajatus luopumisesta oli kamalaa. Ajatus siitä lopullisuudesta. Kannoin Loben tavaroita kotiin, mutten viikkoihin kyennyt laittamaan niitä myyntiin. Jos myin toppaloimen, tiesin ettei Lobe näkisi enää talvea. Jos myin satulahuovan, tiesin etten enää ratsastaisi sillä. Pelkkä ajatus sattui ja sai itkemään. Miten paljon ihminen voi itkeä?

Ajankohdan päättäminen oli yksi kamalimpia. Koska tarhakausi alkoi niin yllättäen, en ollut ehtinyt suunnitella asioita. Onneksi talliporukastamme sain tärkeää apua ja he hoitivat asiaa puolestani. Itse en muuta tehnyt kuin kerroin päätyneeni ampumiseen (minä, joka kannatin koko ajan piikkiä), etten halua itse nähdä ja ruholle saa tehdä mitä haluaa. Alkuperäinen suunnitelma oli antaa lihat käyttöön, mutta sen osottautuessa vaikeaksi näin lyhyellä varoitusajalla, päädyttiin hautaamiseen (joka oli alkuperäinen pohdintani). Toisaalta odotan maanantaita, jotta kaikki tämä kamala odotus olisi ohi. Toisaalta en haluaisi maanantain koittavan koskaan.



Mitä sitten? Miten hevosharrastuksen käy? Hankitko uuden hevosen? Hevosharrastus loppuu siihen. Ainakin toistaiseksi, ehkä jonain päivänä tulen kaipaamaan heppailua. Onhan se ollut tärkein harrastukseni 14 vuoden ajan. Omaa ei tule, ei ainakaan lähitulevaisuudessa. Hevoseton (ja huoleton?) elämä kelpaa toistaiseksi. Ehkä jonain päivänä vuokrahevosen muodossa harrastukseni voisi jatkua, olisipa se ihanaa, ettei vastuu hevosesta olisi kuin sen parituntisen ajan itsellä. Olen kuitenkin hoitanut Lobea viimeiset neljä ja puoli vuotta kuin omaani. Rankkaahan tämä on.

Miten blogin käy? Hevosblogi kun on, en aio jatkaa tätä ilman heppailua. En blogia kuitenkaan poista, sillä tänne on koko minun ja Loben tarina kirjoitettu. Once Upon a Time saa ever afterinsa, vaikkei kovin onnellista sellaista. Ken tietää, ehkä jonain päivänä palaan hevosten pariin ja herätän bloginkin henkiin? Kirjoitusharrastus on ollut henkireikä, näin saan ajatukseni selkeentymään. Tätäkin postausta kirjoittaessa tiedän tekeväni oikean päätöksen. Mielummin päästän hevoseni pois ajoissa ennen suurempia kipuja. Niitäkin hevosia olen nähnyt, joita pidetään hengissä vaikka eläin itse on jo luovuttanut. Haluan muistaa Loben mahtavana, elinvoimaisena ja kauneimpana hevosena. Siksi se lähtee. Siksi, että se on paras ystäväni ja haluan tehdä oikein.




torstai 24. elokuuta 2017

My best friend


1

If there ever comes a day when we can't be together, 
keep me in your heart, I'll stay there forever. 
-Winnie the Pooh

2


The saddest part in life is saying goodbye 
to someone you wish to spend your lifetime with. 

3
4

When I look at you, I can feel it.
I look at you, and I'm home.

5
6

Some friends have to walk on four legs
just so they can carry around such 
big hearts.

7

tiistai 15. elokuuta 2017

Elokuun elämyksiä



Tätä nyt ainakin voi yhdeksi elämysmatkaksi kutsua... Kuva kertonee kaiken? Taas vaihteeksi ajomaasto päättyi odottamattomalla tavalla.

Oli tavallinen maanantai ja päätimme tallikaverin kanssa lähteä maastoon. Loben liikutushan on tänä kesänä koostunut lähinnä uitosta ja kärryttelystä. Se on niin mukava ja helppo ajaa ratsastukseen verrattuna. Huomaa mihin mamma on koulutettu!

Kaikki sujui mallikkaasti viimeiseen ravisuoraan asti. Ajomaastomme ovat siis keskellä metsää, epävirallisilla teillä, joissa ei juuri koskaan liiku ketään. Marjastajia ja koiran ulkoiluttajia korkeintaan. No, tottahan toki tällä kertaa mutkaan oli pysähtynyt rekka metsäkone kyydissään. Onneksi huomattiin kuljetuskalusto ajoissa mutkasta huolimatta ja saatiin hevoset seis.

Rekkamies sammutti koneensa, jättäen meille vain juuri ja juuri kärryjen mentävän kolon metsän ja rekan väliin. Ajattelin, että tuosta en kyllä lähde ajamaan tai on rekka naarmuilla. Pyysin ratsain olevan tallikaverin kulkemaan edeltä, jotta pystyn hyppäämään pois kärryiltä taluttamaan Lobea. Kaikki sujui edelleen ihan hyvin, Lobe ei ihme kyllä ollut pahemmin kauhuissaan rekasta (yleensä kaikki isommat koneet on ehdoton ei). 

Vähän matkaa ehdin tammaa taluttaa, kunnes se vain käänsi päänsä kohti metsää. Mamma menee sinne minne nenä osoittaa. Yritäppä tehdä mitä tahansa. Luulen, ettei Lobe oikeasti tajua kärryjen olevan sen perässä, jos kuski ei ole kyydissä. Se nähtiin taas. Metsä oli oikeasti tiheä, johon Lobe otti ja lähti. Se vain valitsi mielummin metsän kuin rekan ohituksen. Luojan kiitos olin hypännyt jo pois kärryiltä, sillä en tiedä mitähän minustakin olisi muuten nyt jäljellä. Kärryt nimittäin puihin osuessaan heittivät sellaista volttia, että pahalta tuntui edes katsoa.

Valjaat napsahtivat poikki ja kärryt lensivät komeassa kaaressa maahan. Lobe jatkoi matkaansa metsässä, itse lähdin juoksemaan sen perään. Onnea oli maastoseura, sillä Lobe hetken juostuaan pysähtyi keskelle metsää odottamaan. Sain sen kiinni, kannoin valjaanpalaset kärreille ja kipusin tamman selkään.

Onni onnettomuudessa oli, ettei taaskaan kärreille tai hevoselle käynyt kuinkaan. Mikä on suoraan sanottuna ihme, sillä tuossa olisi voinut käydä niin paljon pahemmin. Ainoastaan valjaat ottivat osumaa, mutta onneksi ne ovat korjattavissa!

Saa nähdä, milloin uskalletaan seuraavan kerran ajomaastoon. Lobehan on hyvä ja mukava ajaa, mutta kaikki tällaiset extratapahtumat ovat meille näköjään liikaa... Aina voi sattua ja tapahtua, eivätkä autottomat maastot aina autottomia ole. Kurjaa tuuria.



Olen sekä kuvannut että ollut kuvattavana! On kivaa saada kameravanhuksellani edelleen näin kivoja kuvia, mutta arvatkaa vaan kuinka houkuttelisi ostaa ihan kunnon pelit ja vehkeet. Varsinkin, kun olen päässyt siskoni hyvällä kameralla kuvailemaan. Eläkeläiskamerani tuntuu sellaisen rinnalla vanhentuvan entisestään. :D

Nämä punaiset kuvat ovat c Mirka. Toisia mekkokuvia saan hetken odotella, mutta voi vitsi niistä tuli hienoja!
Lobe ja Nasu tutustumassa

Toisaalta kirjoitettavaa olisi vaikka ja kuinka, mutta toisaalta taas ei sitten yhtikäs mitään. Koska ei tehdä nykyään suurempia, ei kuviakaan ole. Ja hölmöä on kirjoittaa ilman kuvia... Bloggausintoni laantuu laantumistaan, mutta silti blogi on kultaakin kalliimpi muistojen kannalta. Kahtotaan nyt, mihkä tämäkin suuntaa. Palaillaan taas, kun jotain julkaisukelpoista tulee kohdalle!


perjantai 21. heinäkuuta 2017

Sadetta ja paistetta



Kiitos uittokuvista kuuluu Maisalle! Löytyykö joukosta vielä niin vanhoja lukijoita, että joku muistaisi näissä kuvissa esiintyvän Poju-suokin? Poju ja Lobe ovat taas päätyneet samalle tallille. ;)


Seuraavana päivänä vettä tulikin vähän eri tuutista - ja paljon. Maasto sai rain checkin ja juoksutuskin jäi lyhyeksi. Nämä kuvat c Mirka.

Kesä- ja heinäkuun rakennekuvat


maanantai 10. heinäkuuta 2017

Ylioppinut



Lakkipää vuosimallia 2017


Olo on helpottunut sekä suhteellisen viisas! Olin jo luottavaisin mielin alustavien pistemäärien tullessa, eikä iloni onneksi siitä pahemmin laskenut virallisten arvosanojen saapuessa. Tuona toukokuun päivänä stressitasoni kuitenkin nousivat huomattavasti; minulle napsahti puheenpitäjän nakki. Ajattelin saavani keskittyä stressaamaan vain korkokengillä kävelyä, mutta ei sitten. ;)


E:n papereit taskussa ja voittajafiilis päättötodistuksen 9.0 keskiarvosta! Mitäs nyt jatkossa? kysymystä kuunteli aika monet kerrat, aina samalla vastauksella: se on yllätys - myös mulle. Tulevaisuus on ihan auki edelleen, välivuosi edessä. Katsotaan mihin elämä kuljettaa, toivottavasti kokisi valaistuksen mitä haluaa lähteä opiskelemaan!

c Liina







Viralliset ylioppilaskuvat Maisan käsialaa, suurkiitos näistä ihanista otoksista! 
Muista kuvista kiitos kuuluu Mirkalle.